3.1 Metamorphoses of the composition of capital

Kuinka tutkia talouselämän nykytilaa?
- Marxin menetelmä: tutkittava pääoman kokoonpanoa
- erotettava inhimillisen työvoiman ja pysyvän pääoman rooli tuotantoprosesseissa
- pääoman “tekninen kokoonpano” (työn tekninen kokoonpano): kuka tuottaa, mitä ja miten
-> tästä päästään kapitalistisen riiston ja kontrollin nykymuotoihin + siihen, mitä keinoja meillä on käytettävissämme pääomasuhteesta vapautumiseksi

Työn teknisen kokoonpanon suuret kehitystrendit:

1. Immaterialisaatio
2. Feminisaatio
3. Siirtolaisuuden vaikutus

-> nämä 3 muodostavat haasteita pol. taloustieteen perinteisille käsitteille

talouden painopiste siirtyy materiaalisten tavaroiden tuotannosta sosiaalisten suhteiden tuotantoon -> jako tuotannon ja uusintamisen välillä sekoittuu

biopoliittiset tuotteet: taipumus ylittää kaikki arvon mitat
-> vaikea aidata yksityisomaisuudeksi

Marxin määritelmät pääomasta

1) Pääoma on lisäarvon luomisen prosessi tavarantuotannon välityksellä
2) Pääoma on yhteiskunnallinen suhde
3) Pääoma on yhteiskunnallisen suhteen jatkuvaa uusintamista lisäarvon luomisen välityksellä joka tapahtuu tavarantuotannon välityksellä

Primitiivinen kasautuminen jatkuvaa: inhimillisen/sosiaalisen rikkauden sekä luonnonvarojen pakkolunastamisen kautta tapahtuva kasautuminen (“accumulation through expropriation of the common”).

Pääoma ei nykytaloudessa organisoi tuottavaa yhteistyötä (?)
- voi tarjota tuotantovälineet mutta ei organisoi

aiemmin suurtehdas: kapitalisti tuo duunarit yhteen, antaa suunnitelman, duunarit toteuttavat
nyt: tieto- ja affektityö: ihmiset tekevät yhteistyötä itsenäisesti, kapitalisti ei siihen puutu (jopa call centereissä ja pikaruokaloissa on näin)

kapitalistinen vuokra
- kapitalisti ei puutu arvontuotantoon
- functionless investors

Marx: real subsumption (pääoma luo uusia kapitalistisen työn muotoja)
- nyt sisällyttää itseensä koko yhteiskunnan (sos. elämän)
- pääoman ja sos. elämän välinen suhde: ei enää orgaaninen (pääoma ulkoinen ja “functionless” tuotantoprosessissa)

objektiiviset (tal.) ja subjektiiviset (tal. ja pol.) kriisit
- nyt tulossa subj. kriisi: työn teknisen kokoonpanon voimia ei voida hillitä kapitalistisen kontrollin puitteissa

vanha asetelma: tuotantovoimien kehitys (common) vs. tuotantosuhteet (pääoma): pääoma kahleena biopol tuotannolle

prekaarisuus: uusi aikaregiimi (työpäivän ja työuran suhteen)
- worktime / non-worktime; workers constantly on call
- koko työvoimasta tulee “reserviarmeijaa”

3.2 Class Struggle from Crisis to Exodus

pääoma on nykyisin AVOIN yhteiskunnallinen suhde
- aiemmin pääoma kykeni rakentamaan vaihtelevan pääoman (palkkatyövoima) ja pysyvän pääoman orgaanisen kokoonpanon
- tänään pääoman orgaanisessa kokoonpanossa on murtuma
- vaihteleva pääoma (erityisesti biopoliittinen työvoima) on erottautumassa pysyvästä pääomasta ja sen komennosta
- biopol työvoimalla taipumus luoda omat sos yhteistyön muotonsa ja tuottaa arvoa autonomisesti
- pääomalla yhä suuremmat vaikeudet luoda koherentti tuotannon sykli ja syntetisoida/subsumoida työvoima arvonluomisen prosessissa

murtuma pääomassa ja biopol työn nouseva autonomia edustavat pol. avautumaa
- voimme rakentaa politiikkaamme biopol työvoiman kasvavan autonomian perustalle

- commonin keskeinen rooli tal tuotannossa (tuotannon perusta + tuote)
- työvoiman tuottavuus ylittää palkkatyön rajat

luokkataistelu tänään
- mihin resursseihin se perustuu?
- mitkä ovat konfliktin tärkeimmät yhteiskunnalliset linjat?
- millaiset poliittiset muodot sopivat luokkataistelun organisaatiolle?

ensimmäinen hypoteesi: luokkataistelu saa exoduksen muodon
- “subtraction from the relationship with capital by means of actualizing the potential autonomy of labor-power”
- “class struggle does still, of course, involve resisting capitalist command — but it also requires an exodus from the relationship with capital”
- exodus mahdollista vain commonin perustalta

Commonin haamut
- esimerkkejä siitä miten pääoma ei pärjää ilman commonia
- metropoli – yhteisvaurauden varasto (teollisesta metropolista biopoliittiseen)

kiinteistön/tontin arvoa määrittävät ulkoisvaikutukset (tässä näkyy commonin haamu)
finance capital: mystifies the common as if reflecting it in a distorted mirror

“But there are things of value in Commonwealth. The discussion of the notion of ‘altermodernity’ neatly sums up the necessity of not returning to the past in resisting Empire, but of redirecting its forces to more egalitarian ends. The critique of Empire’s attempt to harness what Michel Foucault terms the ‘biopower’ of the multitude also rings true, though I prefer the original Autonomist concept of ‘immaterial labor’ to describe how our mental, spiritual, and emotional lives are being harvested along with our material output in the service of someone else’s profit. (Your Facebook content and friend networks are products you create in order to better sell yourself to online advertisers. Your preference for certain trademarks, be they Nike or Jones Soda, are now accounted for as ‘brand equity’ on some corporation’s balance sheet.)”

Intermezzo-luku jatkaa rakkauden teemaa ja esittelee niinkin postpostmodernin käsitteen kuin pahuus. Edellisessä luvussa H ja N lupasivat De Singularitaten ja Intermezzon käsittelevän poliittisen organisaation teoriaa. Välisoitto pysyttelee kuitenkin abstraktilla tasolla aloittaen siitä, miten poliittisissa teorioissa on ymmärretty ihmisluonto fundamentaalisti pahana. H ja N korostavat, ettei paha ole heille ihmisluonnon invariantti. Sen sijaan, mitä ihminen on, kysymys ihmisestä ja pahuudesta tulee asettaa kysymällä, mitä ihmisestä voi tulla.

Poliittisessa filosofiassa pahaa ihmisluontoa suitsimaan on esitetty “pienempää pahaa”, erilaisia valtiomuotoja. Katekhon-käsitettä, jota Paavali alun perin käytti kuvaamaan saatanallista pahuutta pidättelevää voimaa maan päällä, on sittemmin sovellettu poliittiseen teoriaan. H ja N viittaavat Schmittiin, mutta käsitys lienee ymmärrettävissä myös hobbesilaisen suvereniteetin kautta: mielipuolisimmankin suvereenin hallinto on parempi tila kuin (luonnollinen) kaikkien sota kaikkia vastaan. H ja N pyrkivät kyseenalaistamaan paitsi ihmisluonnon perustavanlaatuisen pahuuden, myös “pienemmäksi pahaksi” naamioidut poliittisen kontrollin muodot.

Pahan he käsittävät rakkaudeksi, joka on mennyt pieleen, korruptoitunut. Korruptoituneeksi rakkauden muodoksi on aiemmin mainittu esim. perhe, siis “sulkeutunut” Saman rakkaus. H:n ja N:n rakkauskäsitys liittyy tulemisen tilaan. Kuten aiemmin, teksti samastaa ontologisessa mielessä  “rakkauden”, “olemisen” ja “commonin” – sanat voisi monessa kohtaa luontevasti korvata toisillaan. Intermezzossa kolmiyhteyteen esitellään uusi ulottuvuus, “voima”. Rakkaus on jatkuva taistelu pahaa vastaan (very po-mo?!), väkivaltainenkin(vai joku pelottava?) voima. Ei ole takeita, ettei rakkaus menisi pieleen. Kuten common, rakkaus on lähtökohta ja päämäärä. Se on tulkittavissa tulemisen tilaksi.

Keskustelimme kyseenalaisista muodoista, joita rakkaus voisi ottaa tai joiksi se voisi tulla, esim. rasismista mahdollisena rakkauden muotona. Rasismin kaltainen Saman rakkaus on kuitenkin juuri avoimelle ja kehittyvälle commonille vastaista. Ei silti ole takeita siitä, ettei rakkaudellinen toiminta voisi kääntyä itseään vastaan pahaksi ja korruptoituneeksi ja ottaa vaikka rasismin muotoa. Tulemisen tilassa itseään vastaan kääntyvän rakkauden logiikka muistuttaa derridalaista autoimmuniteetin prosessia, josta hyvä esimerkki on demokratia: demokratian on mahdollista syödä itsensä, esim. kun vaaleilla valtaan valittu puolue on demokratianvastainen.

H:n ja N:n mukaan rakkauteen tulee harjaantua, jopa kouluttautua. Pohdittuamme mahdollisuuksia rakkauskoulutukseen yliopistolla jatkoimme luontevasti aiheeseen demokratia. Puhuimme jonkin verran Chavezista ym. Etelä-Amerikan meiningistä; millaista on demokratia Venezuelassa? Onko Chavez tarpeellinen, tasapainoa ja järjestystä ylläpitävä hahmo, jonka suojeluksessa ruohonjuuridemokratia voi toimia? Voiko maanosa, jonka historia on täynnä sotilasvallankaappauksia, yhtäkkiä alkaa toimia demokraattisesti, vai tarvitaanko “ensin” vahvoja johtajia? Esiin nousi Hardtin Examined Life -dokumenttileffassa esittämä kritiikki valtiososialistinen siirtymävaihe -ajattelua vastaan: demokratia ei ole jotain, mikä syntyy ilman toimijoiden itse siihen harjaantumista. Voimme tuskin myöskään olettaa, että vahva johtaja avaisi tien “valmiiseen” demokratiaan, sillä demokratian on käsitteellisestikin keskeneräistä; se ei “vallitse”, vaan sitä toteutetaan. Luvussa Kairos of the Multitude mainittiin myös Leninin läppä siitä, että koska ihmiset ovat tottuneet pomotukseen – he tarvitsevat pomoa töissä – heitä pitää johtaa myös politiikassa. Nykyisenä tiimityöskentelyn aikana ihmiset ovat tottuneet järjestämään työnsä itse, joten he eivät tarvitse johtajia politiikassakaan, päättelevät H ja N.

Pohdimme commonia “tulemisen” kannalta toteamalla, että todellisia rakkauden tekoja ovat ne, jotka tuovat ihmisiä yhteen. Ihmisluonnon pohjalla ovat olennaisesti ne commonit, jotka ihmisen synnyttävät. (Strukturalismin peikko vaani tässä keskustelun vaiheessa taateleiden alla.) Millaisia commoneita voisi synnyttää esim. yliopistolla, jossa suurin osa opiskelijoista suorittaa sosiaalisen kanssakäymisensä vertailemalla opintosuorituksia keskenään? Miten työttömät voisivat toimia yhdessä poliittisena voimana tai tuottaen jotain itselleen mielekästä? Syntyi ajatus Onnelliset työttömät -ryhmästä ja Rakkauden Puolueesta.

4.1. -luvun läpikotaista varmuutta siitä, että unilateraalisen ja multipolaarisen maailman sijasta olemme matkalla kohti vahvistuvaa Imperiumia, ihmeteltiin.

Sivusimme myös väärän tietoisuuden teemaa. H ja N kirjoittavat ihmisten usein taistelevan orjuutensa puolesta pitäen sitä pelastuksenaan. Jos työläinen äänestää oikeistopuoluetta, tulisiko siitä syyttää väärää tietoisuutta? Onko käsite tänä postmodernin hylkäävänä aikana jälleen mielekäs? H ja N toteavat että käsite ei ole kovin hyödyllinen koska se ei anna samanlaisia välineitä kuin käsitys, jonka mukaan kyse on pieleen menneestä rakkaudesta tai pieleen menneestä yhteisöstä – jää vain epäselväksi, miten H:n ja N:n muotoilema korruptoitunut rakkaus eroaa “väärästä tietoisuudesta”.

Väärän tietoisuuden wikipedia-määritelmä löytyy täältä.

Friedrich Engels kirjoitti 1893:
»Ideologia on nk. ajattelijan luoma prosessi. Tietoisesti, se on totta, mutta kyseessä on väärä tietoisuus. Hän ei tunnista niitä voimia, jotka todella motivoivat häntä, muutoinhan kyseessä ei olisi ideologinen prosessi. Täten hän ymmärtää häntä motivoivat voimansa väärin.»
Ei ole todisteita, että Karl Marx itse olisi käyttänyt väärä tietoisuus -termiä, ainakaan tunnetuissa kirjallisissa teoksissa. Kyseessä on pelkästään Engelsin teoria (ks. Terry Eagleton, Ideology: An Introduction (Lontoo: Verso, 1991), s. 89)

Seuraava tapaaminen pidetään ensi viikon torstaina 14.1. klo 18 alkaen, näillä näkymin Sosiaalikeskus Satamassa. Käydään läpi loput nelososasta, eli aiheina: USA:n hegemonian jälkeen, kapinan genealogia, metropoli.

Lisää aiheesta: What in the hell does Negri think about Lenin?

“The best analysis we have of neoliberalism shares – beyond their analysis of the evils of privatization – the assumption that it is necessary to impose state solutions, i.e. either Keynesian or socialist models. I was thinking of the ones I admire the most, which are Naomi Klein’s The Shock Doctrine and David Harvey’s A Brief History of Neoliberalism. None of them explicitly say what the alternative is, and I think any critique of neoliberalism should reflect on what alternatives we have, on what would be different from neoliberalism. Both of them seem to assume that some form of state regulation and control is the alternative. But I think we need other alternatives because that one doesn’t thrill me. There must be something better, and I don’t mean this in an absolutist way à la “if we could abolish the state tomorrow… “. We need to broaden our political possibilities.”

Haastattelu löytyy osoitteesta:
http://www.eurozine.com/articles/2008-11-03-hardt-en.html