Muistiinpanoja tapaamisesta 6.1.2010
CW-piiri 6.1.2010
Intermezzo-luku jatkaa rakkauden teemaa ja esittelee niinkin postpostmodernin käsitteen kuin pahuus. Edellisessä luvussa H ja N lupasivat De Singularitaten ja Intermezzon käsittelevän poliittisen organisaation teoriaa. Välisoitto pysyttelee kuitenkin abstraktilla tasolla aloittaen siitä, miten poliittisissa teorioissa on ymmärretty ihmisluonto fundamentaalisti pahana. H ja N korostavat, ettei paha ole heille ihmisluonnon invariantti. Sen sijaan, mitä ihminen on, kysymys ihmisestä ja pahuudesta tulee asettaa kysymällä, mitä ihmisestä voi tulla.
Poliittisessa filosofiassa pahaa ihmisluontoa suitsimaan on esitetty “pienempää pahaa”, erilaisia valtiomuotoja. Katekhon-käsitettä, jota Paavali alun perin käytti kuvaamaan saatanallista pahuutta pidättelevää voimaa maan päällä, on sittemmin sovellettu poliittiseen teoriaan. H ja N viittaavat Schmittiin, mutta käsitys lienee ymmärrettävissä myös hobbesilaisen suvereniteetin kautta: mielipuolisimmankin suvereenin hallinto on parempi tila kuin (luonnollinen) kaikkien sota kaikkia vastaan. H ja N pyrkivät kyseenalaistamaan paitsi ihmisluonnon perustavanlaatuisen pahuuden, myös “pienemmäksi pahaksi” naamioidut poliittisen kontrollin muodot.
Pahan he käsittävät rakkaudeksi, joka on mennyt pieleen, korruptoitunut. Korruptoituneeksi rakkauden muodoksi on aiemmin mainittu esim. perhe, siis “sulkeutunut” Saman rakkaus. H:n ja N:n rakkauskäsitys liittyy tulemisen tilaan. Kuten aiemmin, teksti samastaa ontologisessa mielessä “rakkauden”, “olemisen” ja “commonin” – sanat voisi monessa kohtaa luontevasti korvata toisillaan. Intermezzossa kolmiyhteyteen esitellään uusi ulottuvuus, “voima”. Rakkaus on jatkuva taistelu pahaa vastaan (very po-mo?!), väkivaltainenkin(vai joku pelottava?) voima. Ei ole takeita, ettei rakkaus menisi pieleen. Kuten common, rakkaus on lähtökohta ja päämäärä. Se on tulkittavissa tulemisen tilaksi.
Keskustelimme kyseenalaisista muodoista, joita rakkaus voisi ottaa tai joiksi se voisi tulla, esim. rasismista mahdollisena rakkauden muotona. Rasismin kaltainen Saman rakkaus on kuitenkin juuri avoimelle ja kehittyvälle commonille vastaista. Ei silti ole takeita siitä, ettei rakkaudellinen toiminta voisi kääntyä itseään vastaan pahaksi ja korruptoituneeksi ja ottaa vaikka rasismin muotoa. Tulemisen tilassa itseään vastaan kääntyvän rakkauden logiikka muistuttaa derridalaista autoimmuniteetin prosessia, josta hyvä esimerkki on demokratia: demokratian on mahdollista syödä itsensä, esim. kun vaaleilla valtaan valittu puolue on demokratianvastainen.
H:n ja N:n mukaan rakkauteen tulee harjaantua, jopa kouluttautua. Pohdittuamme mahdollisuuksia rakkauskoulutukseen yliopistolla jatkoimme luontevasti aiheeseen demokratia. Puhuimme jonkin verran Chavezista ym. Etelä-Amerikan meiningistä; millaista on demokratia Venezuelassa? Onko Chavez tarpeellinen, tasapainoa ja järjestystä ylläpitävä hahmo, jonka suojeluksessa ruohonjuuridemokratia voi toimia? Voiko maanosa, jonka historia on täynnä sotilasvallankaappauksia, yhtäkkiä alkaa toimia demokraattisesti, vai tarvitaanko “ensin” vahvoja johtajia? Esiin nousi Hardtin Examined Life -dokumenttileffassa esittämä kritiikki valtiososialistinen siirtymävaihe -ajattelua vastaan: demokratia ei ole jotain, mikä syntyy ilman toimijoiden itse siihen harjaantumista. Voimme tuskin myöskään olettaa, että vahva johtaja avaisi tien “valmiiseen” demokratiaan, sillä demokratian on käsitteellisestikin keskeneräistä; se ei “vallitse”, vaan sitä toteutetaan. Luvussa Kairos of the Multitude mainittiin myös Leninin läppä siitä, että koska ihmiset ovat tottuneet pomotukseen – he tarvitsevat pomoa töissä – heitä pitää johtaa myös politiikassa. Nykyisenä tiimityöskentelyn aikana ihmiset ovat tottuneet järjestämään työnsä itse, joten he eivät tarvitse johtajia politiikassakaan, päättelevät H ja N.
Pohdimme commonia “tulemisen” kannalta toteamalla, että todellisia rakkauden tekoja ovat ne, jotka tuovat ihmisiä yhteen. Ihmisluonnon pohjalla ovat olennaisesti ne commonit, jotka ihmisen synnyttävät. (Strukturalismin peikko vaani tässä keskustelun vaiheessa taateleiden alla.) Millaisia commoneita voisi synnyttää esim. yliopistolla, jossa suurin osa opiskelijoista suorittaa sosiaalisen kanssakäymisensä vertailemalla opintosuorituksia keskenään? Miten työttömät voisivat toimia yhdessä poliittisena voimana tai tuottaen jotain itselleen mielekästä? Syntyi ajatus Onnelliset työttömät -ryhmästä ja Rakkauden Puolueesta.
4.1. -luvun läpikotaista varmuutta siitä, että unilateraalisen ja multipolaarisen maailman sijasta olemme matkalla kohti vahvistuvaa Imperiumia, ihmeteltiin.
Sivusimme myös väärän tietoisuuden teemaa. H ja N kirjoittavat ihmisten usein taistelevan orjuutensa puolesta pitäen sitä pelastuksenaan. Jos työläinen äänestää oikeistopuoluetta, tulisiko siitä syyttää väärää tietoisuutta? Onko käsite tänä postmodernin hylkäävänä aikana jälleen mielekäs? H ja N toteavat että käsite ei ole kovin hyödyllinen koska se ei anna samanlaisia välineitä kuin käsitys, jonka mukaan kyse on pieleen menneestä rakkaudesta tai pieleen menneestä yhteisöstä – jää vain epäselväksi, miten H:n ja N:n muotoilema korruptoitunut rakkaus eroaa “väärästä tietoisuudesta”.
Väärän tietoisuuden wikipedia-määritelmä löytyy täältä.
Friedrich Engels kirjoitti 1893:
»Ideologia on nk. ajattelijan luoma prosessi. Tietoisesti, se on totta, mutta kyseessä on väärä tietoisuus. Hän ei tunnista niitä voimia, jotka todella motivoivat häntä, muutoinhan kyseessä ei olisi ideologinen prosessi. Täten hän ymmärtää häntä motivoivat voimansa väärin.»
Ei ole todisteita, että Karl Marx itse olisi käyttänyt väärä tietoisuus -termiä, ainakaan tunnetuissa kirjallisissa teoksissa. Kyseessä on pelkästään Engelsin teoria (ks. Terry Eagleton, Ideology: An Introduction (Lontoo: Verso, 1991), s. 89)
Tags: demokratia, imperiumi, multipolaarisuus, rakkaus, unilateralismi, väärä tietoisuus
You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.
